Antaapa tuon olla

Ulkonan (luultavasti harmittavan lyhyeksi jäävästä) kauniista syystalvesta huolimatta on varmaankin ainakin maailmanajan ja kemiallisen epätasapainon tautta päässä hieman synkkää. Elämä tuntuu olevan niin levällään, ettei oikein osaa tarttua siihen matalimmallakaan riippuvaan hedelmään, niin yhdentekevältä se tuntuu. Olikin siis otollinen hetki katsella viime yönä suoratoistosta coming of age -komediadraaman loppu, joka ainakin lumosi yhden katsojan intiöläisessä kolmen huoneen asunnossa. Eh, nimittäin; eräänlaista kolmiodraamaa siis.

Tuossa lopussa sarjan jotakuinkin päähenkilöt eivät draamaisan vaiheilun jälkeenkään päädy onnellisesti yhteen, vaan cliffhangerin (pienellä) omaisesti ja onnellista loppua halajavalle sietämättömästi eri mantereille. Jakso loppuu toisen jättämään kirjeeseen:

—you have the rare ability to make people feel truly seen. And you did the same for me. It was this, and your relentless optimism about human beings, that gave me the courage to start opening myself up to other people. For the first time in my life, I didn’t feel alone, which allowed me to imagine something bigger for myself. I want you to know that however much it fucking hurts that we can’t be together, I won’t ever close myself off again. Meeting you cracked my heart open and now it’s forever changed. And because of that, I will carry part of you with me wherever I go. I think what I’m trying to say is: Thanks for everything, dickhead.

Missä lie draamaan imeytymisen, yksinäisyyden ja kaikenlaisten riemukkaiden aivokemioiden cocktail-päissään tuo kokonaisuus hiipi sen verran ihon alle, etten nyt seuraavanakaan päivänä oikein saa otetta asioista. Ainakin sen nimissä, että valtavaa tasapainottelua on ihmisen elämä sen suhteen, mitä täällä pitäisi tehdä tai mitä ei pitäisi tehdä – suhteessa myös siihen, että mihin on edes kontrollia. Mitä kannattaa yrittää, ei se kuitenkaan niin mene; pitikö edes mennäkään. Muun muassa sellaisia asioita tässä terapiassa käydessäkin kai yrittää tasapainotella lähemmäksi vaateria. Niin oli sarjan loppukin yhtäältä lohdullinen ja lohduton, että jonkin korrelaatioviivan sieltä taiteesta sai vedettyä omaankin elämäänsä. Oletettavasti tuossa lopussa resonoi juuri edellä mainittu (ainakin) kahtalaisuus: toisaalta kaikki pyristely ja minkään yrittäminen näyttäytyy koomisena ja turhana, eikä mikään oikein kestä kovin pitkiä aikoja. Toisaalta tuntuu, että täällä kosmisessa lietealtaassa päättömästi muihin kaltaisiinsa lähes havainnoimattoman pieniin atomeihin lähes havainnoimattoman pienen ajan törmätessä on ainakin niitä harvoja asioita, mitkä ovat jotain, josta voi ammentaa jotain. Parhaan arvaukseni mukaan niissä lyhyissä hetkissä, jos havaintokyky hetken lyhyydeltä suo, “kannattaa” yrittää vaikuttaa omasta atomistaan kvarkin verran jollain altruistisella hyvällä – sen yrityksen todennäköisyys aiheuttaa jotain olennaiselta tuntuvaa on pieni, mutta suurin, mitä olen keksinyt. Mittakaava antanee ymmärtää, kuinka paljon tunnen voivani vaikuttaa mihinkään.

Tai kuten Markus Kajo, eräs suosikkiajattelijani, kirjoitti artikkelissaan meistä ihmisistä:

Ei tule kaksista sen laivan matkasta, mutta Gandhi sanookin että on samantekevää mitä teet, mutta tärkeää, että teet sen. Sitä ei tee kukaan muu, kaiketi. (Nykyään kun ei ole talonmiehiäkään, jotka ennen tekivät paljon sitä, mitä nyt ei tee talonhuoltoyhtiö eikä joku muu.)

Kenellekään ei ole sijaista tässä maailmassa, jossa kaikki ovat ainutlaatuisia ja ensikertalaisia, hapuilevia debytantteja, ja siksi – jos joksikin – kaikki on ainakin tilapäisesti (lue: tosi kauan, mutta alle äärettömän ajan) päin persettä.

Niin, että orientoidu tässä nyt sitten arkiselle tasolle, jossa pitäisi hakea itselleen töitä; pitäisi kirjoittaa jonkin länsimaisen pelikirjan mukaan itsestään esittely ja saatekirje, jotta pääsisi edistämään asioita, joita on usein vaikea täysin allekirjoittaa. Miten kornia olisi myös lopettaa taas hapuileva tekstinsä yhden ehkä kaikkien aikojen tunnetuimpien kappaleen sanoihin, mutta kyllä oli aluksi mainitun suoratoistosarjan musiikkitirehtööri tehtäviensa tasalla myös aivan sarjan loppuun. Se kun loppui viime aikojen suosikkikuvastooni, ihmisiin pienissä kuutioissaan yhtäältä kaukana ja lähellä toisiaan, samalla kun Aretha Franklin toimittaa Let It Be’n.