Esipuhe ja motivaatio

Kuinka jännittävää, keski-ikäinen valkoinen mies perustaa blogin. (Tiesittekö muuten, että blogi johtuu alunperin sanasta weblog, ja on kokoelma kirjoituksia, eikä se yksittäinen kirjoitus.) Mikä sen sijaan on kiinnostavaa, ja mikä on motivaationi kirjoittamiselle, on kaikenlaisten asioiden herättämien tunteiden rapsuttelu. En tosin ole varma, ketä se saattaa itseni lisäksi kiinnostaa; ehkä terapeuttiani.

Lyhyesti: olen toista vuotta psykoterapiassa käyvä mielenterveys­kuntoutuja. Vähän pidemmästi: taustalla lienee ainakin ei ihan niin harvassa ilmenevä sodanjälkeisiltä sukupolvilta peritty ja lama-ajan lapsuuden kautta opittu tunteiden käsittely, mutta epäilemättä myös tässä noin 40 ikävuotta vaatinut ymmärrys vaikkapa omista erityisherkkyyden piirteistäni. Näiden asioiden tiimoilta, mutta myös ylipäätään, ajatus vähän kaikesta kirjoittamisesta on siinnyt jonkin aivolohkon perukoilla jo pidempään, mutta se on vaikeaa. Sille pitäisi jaksaa rakentaa sopiva ympäristö, sillä kirjoittaminen voi olla paikoin pakkomielteiselle esteetikolle vastenmielistä vaikkapa siksi, että sille ei ole kaunista työkalua, joka tarjoaa helposti siedettävää typografiaa ja tarpeeksi vähän ärsykkeitä. Sanat tuntuvat arvottomammilta, jos ne eivät esittäydy kauniisti. Erityisherkkyyden tiimoilta päästä sattuu myös löytymään tarve asetella aivan kaikkia asioita usein tarpeettomankin isoihin viitekehyksiin; jonkinlainen kaiken yhdistävä teoria tuntuu olevan jatkuvasti rakenteilla. Siksi on usein myös vaikeaa rajata niin kirjoittamaansa kuin ajattelemaansa.

Epäilisin kirjoittamisen olevan kuitenkin kelpo työkalu muun muassa terapiani tueksi. Siinähän saattaisi puolivahingossa ottaa aikaa ajatustensa ja tunteidensa jäsentämiseen ja tarkempaan syynäämiseen. Olettaisin sen olevan marginaalisesti parempi ratkaisu kuin jättää asioita puolivaloilla pyörimään negatiiviseen kierteeseen, saati niiltä tyystin pakeneminen. Toki jos kirjoittaminen tästä ottaa tuulta alleen, syntynee tulevaisuudessa muunkinlaista sisältöä.

Eräänä katalysaattorina saitille on myös turhautuminen sosiaaliseen mediaan ja niiden huonoihin lieveilmiöihin: oman digitaalisen sisältönsä omistaminen kiinnostaa näin ihmisen käsityskyvyn ylittävien teknologiajättien, epämääräisten vastuuvapauslausekkeiden ja pyristelevän tekoälyetiikan aikaan.

Yleinen vastuuvapauslauseke

Jos kirjoitankin tänne lähihistoriaa auki, haluaisin korostaa, että minulla ei ole mielenkiintoa erityisesti osoitella sormella henkilöitä tai sen kummemmin organisaatioitakaan, vaikka joku saattaa niitä kirjoituksistani tietääkin. Pyrin olemaan erityisesti nimeämättä ketään tai mitään varsinkin asioissa, jotka helposti tulkitaan negatiivissävytteisiksi, mutta asioita tiedetään. Jos jotain, haluaisin huonolaatuisen sormen osoittelun sijaan mieluummin kohdistaa mahdollista mielenkiintoa joihinkin yleisempiin asioihin, kuten miten nyt ihmisluonto toimii ja miten ihmiset toisiaan kohtelevat, ja minkälaista maailmaa olemme tänne rakentaneet näin vaikkapa työelämän ja markkinatalouden tiimoilta.

Asioita, jotka saattavat sisältää jäämiä teeseistä

Kaiken ohessa tämä saitti on myös yhtä teknistä kokeilua, muun muassa tällaisia asioita olen tehnyt työkseni jo ainakin vuosikymmenen. Tämä saitti ei seuraa ketään, en pyri monetisoimaan mitään ja saitin on tarkoitus olla resurssien käytöltään mahdollisimman kevyt. Jonkinlaisena vastavoimana pikaruoka- ja huomio­kulttuurille toivon, että mahdollisella lukijalla olisi helppo ja kevyt olo tätä sisältöä kuluttaessaan. Jos ei ole, on (toivottavasti) helppo sulkea tämä osa kognitiivisen ähkyn lähteistään ja kävellä lähimpään metsään. Vaikka kaikenlaiset analytiikkojen ja koukuttavien elementtien puutteet on tietysti helpompi toteuttaa näin tulosvastuuttoman “tuotteen” nimissä, tuntuu silti helpottavalta, että niin voi tehdä.