Hayoshiko Toyotashi

Sen kunniaksi, että on mielenterveyspäivä, voi olla syytä kirjoittaa lyhyt anekdootinomainen tarina tämän päivän arkisesta kohtauksesta mielenterveyden parissa. Perinteisesti jos ei muille, niin itselleni.

Pian 20-vuotias Avensikseni kutsuttiin marmoritiskille takaisinvetohuoltoon. Kyseessä lieni airbag- eli ilmakassimekanismissa kaiketi sen laukaisevan kaasupatruunan vaihto, nykyisessä olisi saattanut auto muuttua kolarissa sirpalepommiksi. No, eipä toi ota jos ei annakaan. Sain päiväksi sijaisauton, melko tuoreen maanviljelijä-Corollan hybrideineen kaikkineen. Epäilemättä tilaisuus on omiaan myös nostattamaan kaikenlaisia autokuumeita ja muita loistauteja. Sen verran on itseenikin jäänyt tuotantolinjalta automiehen jäämiä, että muutenkin tänään varsin toimettomana sijaisautoa palauttaessani päätin yllättäen etsiä käsiini paikan pikkutakkisimman myyjän ja kysäistä, josko voisin koeajaa Avensistani vastaavan ylemmän keskiluokan segmentin auton eli nykymallistossa Camryn. Siinä määrin oli Corollalla ajelu meluisaa ja heiveröistä, että kaiketi kiinnosti myös vertailla miten tuo premium-varusteltu auto suhteutuu omaan ikäloppuun kiesiini. (No, se tuntui jo autolta, mutta hieman yllättäen automaagihelpottajat ja kulutusasiat poislukien vanha autoni tuntui paremmalta. Kovin on vanhassa vara jämerämpi ja hiljaisempi.)

Lailla Maru-kissan olen koko elämäni tuntenut istahtavani huonosti tänne asetettuihin laatikoihin. Niin kauas kuin muistan, olen aina tuntenut eläväni hieman eri ajassa ja koordinaateissa; hitusen epäsynkronissa ympäröivän maailman kanssa. Siksi oli hätkähdyttävää, että loppujen lopuksi autoliike-episodista jäi lopulta jopa olo, että hetken oman etenemiseni funktion yleensä synkronista ohi ajautunut kuvaaja kohtasi euklidisessa avaruudessa jonkin referenssiviivan. Toisin sanoen siinä hetken larpatessa jonkinlaista muiden kanssa samalla aikavyöhykkeellä ja konventioissa elävää “mediaani-ihmistä” koin samalla ristiriitaista hieman lämmintä yhteenkuuluvuuden tunnetta, kuin kerrankin kuuluisin johonkin heimoon. Että tällaisia asioitahan ihmiset tekevät. Uskoisin asian peilautuvan johonkin meihin (väittäisin, etten ole ihan yksin) indoktrinoituun käsitykseen, mitä “normaali” ihminen duunailee “normaalissa” kulutusyhteiskunnassa.

Sillä oli ristiriitainen tunne, että rationaalinen osuuskunta tuli toiselta puolen aivoa hätiin kuiskimaan asioita, kuten “aika paska yhteiskunta sulla siinä, helevettiäkö tuollaiseen peilaat mitään”. Ja olihan jopa siinä hetkessä, kun tunsi jonkinlaista yhteenkuuluvuutta, samalla pientä oksennusreaktiota nostatteleva vastenmielisyys läsnä — tämäkö muka olennaista tämä kerskakulutuksen ytimessä sujuvasti luistelu. Tästä kaikesta on kummunnut ainakin illan mittainen ymmyrkäisyys, että mitä se niinku tarkottaa, että ne on päällekkäin ne muurahaiset.

Asiaan liittynee, että siinä larpatessa tunsi näyttelevänsä jonkinlaista ylemmän kastin eläjää; oletettavasti peilaten jostain kaukaa kumpuaviin kovin yleisiin ajatuksiin jonkinlaisesta arvottomuudesta. Miksi ansaitsisin sellaisia rikkauksia ja etuoikeuksia, kyllähän tuo vanha koinsyömä kiesi minulle välttää. Kuka edes ansaitsee ja mitä? Nämäkö muka rikkauksia?

Eipä siis löytynyt paikkaa maailmassa tänäänkään, enkä vieläkään tiedä, mitä helvettiä täällä tapahtuu. Die Hard With Avensis.