Round two, fight!

Pari–kolme viikkoa sitten saimme ilmoituksen vuoden toisten yt-neuvotteluiden alkamisesta. Lähes samoihin aikoihin ensimmäisen lomautukseni jälkeen hetken jatkunut työprojekti loppui osaltani, joten ei ollut vaikea arvata, napsahtaako nalli. Eilen sain soiton vuoden toisesta päävoitosta. Kuin tilauksesta soitto osui keskelle juuri aloittamani Mind: Explained -sarjan Anxiety-jaksoa. Tätä kirjoittaessa en vielä tiedä, onko kyseessä edellisen tapaan osittain vai kokonainen lomautus, mutta sillä tuskin on merkitystä.

Mikä sen sijaan on kiinnostavaa, on asiaan liittyvien tunteiden tunnostelu. Pidemmästi motivaatiostani yleensä kirjoittaa ja vastuuvapauslausekkeistani voi lukea kirjoittamastani esipuheesta. Lyhyesti: mielenterveyskuntoutuja ei ole varma miltä kaikelta tuntuu ja mitä helvettiä täällä tapahtuu.

Kuluvan vuoden keväällä ilmoitettiin organisaation ensimmäisten yt-neuvottelujen alkaminen. Konsulttityyppisen yrityksen riveissä tuo osui käytännössä ensimmäiseen hetkeen, kun olisin hetken ilman täysiaikaista asiakasprojektia. Tuolloin lomautukseni oli osittainen; jatkoin projektissa kuitenkin pienellä, alle puolikkaalla allokaatiolla. Sen mielekkyyttä ja kustannustehokkuutta nykyajan kaltaisessa muutoinkin hajanaisessa työelämässä voinee itse kukin arvioida tahollaan; palatessa neljän–viiden päivän jälkeen viikoittain pariksi päiväksi töihin kestää pieni hetki saada mitään aikaiseksi — ainakaan muuta kuin negatiivista kehitystä.

Oman kognitiivisen lastinsa aiheutti myös TE-palveluilla työttömäksi ilmoittautuminen ja kassan kanssa asiointi. Etenkään osittaisen lomautuksen kanssa asiat eivät ole varsinaisesti ilmiselviä. Byrokratian määrä, ohjeet ja verkkopalveluiden laatu ovat lannistavia. Tuntuu kuin niihin olisi sisään­rakennettuna edelleen eräänlainen vanhan maailman Köyhäin-Kyykytys ja toisen luokan kansalaiseksi asettaminen. Tosin ne vähät ihmisen kanssa asioinnit olivat ymmärtäväisiä; kaikilla sankareilla ei ole viittaa. Tarkemmin ajatellen näin Suomen hetkeen oikeistolaisimman hallituksen ja muutenkin tähän maailman aikaan lienee kylläkin turha puhua vanhasta maailmasta; kovasti tuntuvat samat asenteet edelleen kukkivan.

Ensimmäinen lomautus loppui kesällä kuukauden (oikeaan palkalliseen) lomaan, minkä jälkeen palasin täysiaikaiseksi vahvuuteen jo aiemmin mainittuun projektiin kuukaudeksi. Tämän jälkeen sopimukseni asiakkaan suuntaan umpeutui, mutta poikkeuksina minut haluttiin viikko kerrallaan pariksi viikoksi vielä työskentelemään projektin pariin. Jotakuinkin tuon ensimmäisen viikon jälkeen saimmekin ilmoituksen toisten yt-neuvotteluiden alkamisesta.

En keksi, mitä olisin voinut tehdä toisin, että työni säilyisi. Tuntuu äkkiseltään jopa epäoikeudenmukaiselta, että minut palkataan hyväpalkkaiseen asiantuntijatyöhön, ymmärtääkseni moniakin vertaisiani kohtuullisemmalla palkalla; minun on annettu ymmärtää, että teen työni laadukkaasti; ja silti se ei ole tarpeeksi, että työni säilyisi. En ole varma, mitä tästä voi päätellä, tai mitä oletuksia tässä on takana. Ehkä takana kurkkii jokin vanhoillinen, luterilainen työmoraali ja käsitys töistä ja työelämästä; sellaisessa kuvassa töitä on ja niitä tehdään, yhteiskunta pyörii ja selviämme. Siinä kuvassa työt eivät lopu. Johan meitä on kasvatettu nöyriksi työntekijöiksi, mutta (ja varmasti juuri siihen peilaten) en voi välttyä riittämättömyyden tunteelta, kun tähän ikään mennessä jo yhden loppuunpalamisen könynneenä, siitä vieläkin toipuessa, mielestäni tunnollisena ja hyvänä työntekijänä saan kalossia takalistoon.

Ehkä jossain taustalla on jonkinlainen selkeiden sopimuksien puute, jossa pelataan sääntöjen ja oletusten epäsuhdilla? Entä jos alusta lähtien tehtäisi selväksi olevan tässä pelissä uhrattavissa oleva hahmo, ja jos tulee hetkikään ettei laskutettavaa projektia tai muuta suoraan hyödyllistä työtä ole, lähtö tulee? Tuskin tarvitsisi kärsiä samalla tavalla epävarmuudesta, mutta toisaalta työelämä ja sen houkuttelevuus muuttuisi luultavasti aika tavalla. Epävarmuus ottaisi tosin kai vain vähän eri muodon.

Ja toisaalta, nyt jo kolmannessa (nyt kun mietin, konsulttityyppisessä) yrityksessä on käynyt niin, että kun rahahanat eivät struuttaakaan massia ovista ja ikkunoista, on ihminen jätetty aika yksin. Ei ole keskusteltu mahdollisesti erityyppisen työn mahdollisuuksista, tai jonkin projektin saantia edistävän taidon opettelusta. Tai mistään muustakaan. Kahdesta edellisestä lähdin oma-aloitteisesti ennen kuin lomautukset olisivat iskeneet. Nytkin projektin loputtua viestintä minkään suhteen on ollut olematonta ja käytännössä olen ollut tätä kirjoittaessa täysin toimeton kaksi viikkoa. Aiemmin mainittujen epämääräisten viikko kerralla -jatkojen myötä ei ole virallisesti edes mainittu projektin loppuneen. Hylätyksi tulemisen tunteelta ei oikein voi välttyä.

Tapahtuneisiin elimellisesti liittyvä osa on tietysti jo aiemmin myös mainittu TE-palveluiden ja kassan kanssa asiointi; ja siihen liittyvän kaiken ohjeistuksen ja byrokratian seassa luoviminen. Viime kerralla koko prosessista jäi vahvasti arvottomuuden tunne, joten on taas vaikea pysyä housuissaan odotellessa sitäkin säätöä. Jostain syystä nuo palvelut on muotoiltu (tai siis ei ole muotoiltu lain) niin, että joka nurkalta hierotaan alemmuuden ja häpeän kakkuja naamaan. Tätäkin kokonaisuutta vasten oikeistohallituksen kiima leikata kaiken muassa sosiaalituista tuntuu järjettömältä; on vaikea kuvitella, että kukaan erityisesti haluaisi olla työtön. Tuilla ei kovin leveästi eletä, ja viimeiset pari viikkoa kotona jo käytännössä työttömänä ovat olleet henkisesti haastavia, kun aamulla ei oikein keksi syitä nousta sängystä ja tulevaisuuteen ei oikein näillä kiinnostuskiikareilla näy.

Mitä jo kolmannen vastaavan tapauksen jälkeen pitäisi jäädä kouraan? En voi väittää, ettenkö olisi kyynistynyt (entisestään). Elämässä pitäisi ehkä näkyä enemmän, että jostain humaaneista ja hyvistä teoista seuraisi hyviä asioita, mutta niin on jatkuvasti vaikeampaa nähdä. Toisaalta ajattelen, ja työskentelenkin sen eteen, etten kyynistyisi ja katkeroituisi liikaa — mihin epäilemättä olisi hyvät edellytykset niin ulkoa kuin sisältä. Mutta siinä vaiheessa, kun en enää jaksa kyetä tunnistamaan ja löytämään humaaneja kohtaamisia ja tekemään myös pyyteettömästi asioita yhteisen hyvän eteen — siinä vaiheessa kun musiikki lakkaa, on kaiketi sama lopetella kaikki muukin. “Ja vaikka moni oottaa innokkaana, niin ei mennä ihan vielä; eipä mennä ihan vielä.”