Recap, eli kondensaattorien uusiminen 2023

Vuosi vaihtui; mikäs sen tyypillisempää ihmisen aivolle kuin tehdä yhteenvetoja syklin päätteeksi. Musiikille sen vähänkään identiteettinsä rippeen pohjanneelle uuvatille on luonnollista muistella ainakin niin vuoden 2023 kuunneltuja levyjä (siinäkin toiveessa, että jotkut Anssi-lehden lukijat voisivat antaa vastalahjaksi oman vuoden 2023 listansa) kuin tehtyjä konsertteja ja julkaisuja.

Kirjoituksen funktio lienee ensisijaisesti edes palauttaa mieleen, mitä ihmettä ihminen on tehnyt vuonna 2023. Yleisesti ottaen kulunut vuosi oli jälleen mielenterveyden ja väsyn kanssa tasapainoilua; etenkin vahvasta kyntämisestä johtuen on hankala muistaa mitä hyviä asioita vuoteen on mahtunut, semminkin kun ei ylipäätään muista mitä on tapahtunut. Helpointa on tietenkin muistaa vuoden kaksi lomautusta ja niiden aiheuttama turhautuminen sekä henkinen taakka.

Sen sijaan hyvistä asioista ja verrattain säännölliseksikin muodostuneista jutuista on mainittava tietysti kerran–pari vuodessa järjestettävä nuoruudenystäviemme Älyseminaariksi nimetty tapahtuma. Älyseminaari on aina virkistävä viikonloppuinen “symposium”, jossa moniosaavien kanssaherrasmiesten kera touhuillessa ja keskustellessa tuntuu aina edistyvän ihmisenä, samalla kun mieli rentoutuu sallivassa ja keskustelevassa ympäristössä. Jo jonkinlaiseksi perinteeksi on muodostunut myös Rovaniemen reissu, jossa siinäkin kummipoikien ja toisesta-äidistä-tulleen-veljen kanssa teutaroidessa ollaan perinteisesti jonkinlaisen ytimekkään humaanin kanssakäymisen äärellä.

Niin ikään jo useampana kesänä on synkronoitu kesälomalle viikko, jolloin käymme vanhempien ja veljeni kanssa yleensä jossain päin Lappia mökkeilemässä, ulkoilemassa ja valokuvaamassa asioita. Valokuvaamisharrastuksen kannalta niiltä reissuilta on myös mielenkiintoinen jo tavaksi jäänyt prosessi, jolloin aina päivän päätteeksi ruilautan kuvat sylitietokoneelle ja tietoisen kritiikittömällä prosessilla valitsen niistä yhtä kritiikittömään ja intuitiiviseen jälkikäsittelyyn muutamia valittuja otoksia, ja laitan ne heti julki. Tällainen työskentelytapa on haastava mielelle, jonka mukaan etenkin julkiseksi saatettavat asiat pitäisi olla kerralla priimaa, ja rimakin huitelee melkoisissa korkeuksissa. On se edelleen vaikeaa, mutta samaa intuitiivisuutta ja eräänlaista haitallisenkin häpeän vähentämistä tai sietämistä on syytä opetella edelleen tulevanakin vuonna kaikenlaisessa tekemisessä; että saisi joskus aikaankin ja osaisi luottaa omiin ratkaisuihin. Jossain vaiheessa vuotta rupesin siirtämään näitä ja vähän muitakin kuvia omalle – tai no, Adoben – saitille, kun perinteisesti olen ne reissun päältä oksentanut pikaisesti lähinnä Facebookiin tai Instagramiin. Anssi-lehden viime kesän Turisti-Räpsyt löytyvät siis muualtakin kuin metaversestä – katso kuvat!

Eikä sovi unohtaa myöskään tekemääni vuotuista itsenäisyyspäivän mash-upia! Kuinka paljon suomalaisuutta voikaan ahtaa pieneen Hiaceen.

Tehtyjä julkaisuja

Musiikin parissa tuusauskin liittyy aina jotenkin enempi ihmisten kanssa yhdessä oloon ja itsensä tutkimiseen kuin jonkinlaisen curriculum vitaen tekemiseen, siksikin on hankala muistaa ja ajatella tekemisiään saavutuksina. Tällaisia kaikelle kansalle julkaistuja teoksia olen kuitenkin ollut mukana tekemässä vuonna 2023.

Haamusoittajat – Yhteytys

Tämä levy lienee ensimmäinen kokonaisuus, jossa koen äänityöskentelyn kannalta saaneeni esiin sellaisia asioita, joista minulla on “aina” ollut jonkinlainen visio. Jotain, joka ehkä on jonkinlainen oma ääneni. Siihen auttaa tietysti, että musiikki on kovin yhteensopivaa visioideni kanssa.
Bandcamp / YouTube

Havut – Menneet

Jo varmaan neljä vuotta kitararaitojani ja miksaustyötäni odotellut Havujen pitkäsoitto eteni tänä vuonna tämän singlen valmistumisella. Tämän teosta on erityisesti mainittava hyvän ystäväni Kuuselan Petrin kanssa tehdyt kitaraosuudet; Petri soitti kappaleen slide-kitarat ja upean kitarasoolon samalla kun tuotimme toistemme kitararaitoja. Kitararaitamme päätyivät soljumaan toistensa kanssa kuin itsestään.
Bandcamp / YouTube

Neondad – Yay Famine

Julkaisimme albumia odotellessa kesän keikan kunniaksi muina ninjoina jo yhden singlen, varustettuna tietysti AI-työkaluilla tehdyllä videolla. Oma roolini tässä oli bassottelun ohella myös niin äänittely, miksaus kuin masterointikin.
Facebook

Riutta – Tyhjyydestä tyhjyyteen

Eräänä sunnuntaina ryykäsimme treenikämpällemme, asettelin mikit ojoon, laittelin nauhat pyörimään ja ennen kuin kukaan bändistäkään ehti oikein huomata tai varmaan edes stressata, saatiin nauhalle – kuten tarkoitus oli – nopeasti välittömät otot. Olikohan jopa niin, että miksasin raidan hyvin pitkälti samana iltana, mitä nyt muutamia pieniä viilauksia tehtiin seuraavana päivänä. Sitten yhtye laittoi raidan Ruotsiin masteroitavaksi, ja kohtahan se olikin jo julki.
Bandcamp / YouTube

Tehtyjä konsertteja

Keikkoja tuli lopulta tehtyä vuodelle 2023 divarimuusikoksi yllättävän paljon. Kaiken muun ohessa myös keikkailun saralla on saanut hakea viime vuosina tasapainoilua sen suhteen, paljonko ne ottavat ja antavat. Niin mukavaa kuin yhdessä musisoiminen ja reissailu on, alemmissa divisioonissa on kuitenkin keikkailun suhteen aina kaikenlaista ylimääräistä huolehdittavaa ja säädettävää, ettei keikkatilanteesta saa kovin levollista. Rahallisesti harrastuksessa ei tietysti ole järkeä, kuten harrastuksissa yleensäkään.

Tällekin vuotta ilmestyi yllättävä vierailukutsu, ja se oli tänäkin vuonna yhtä ihastuttavaa kuin piristävääkin.

Dule – Kulttuurilaboratorio, Oulu (05/2023)

Sain kutsun tulla soittamaan Dulen levynjulkistuskeikalle kitaraa pariin kappaleeseen. Niitä kappaleita sellaisten ihmisten kanssa soittaminen juuri sopivan välittömällä otteella oli ehdottomasti vuoden kohokohtia näin esiintymisen saralla; niin oli myös paikalla ollut yleisö ja tapahtuman henki kaikin puolin sopivan humaani ja lämmin.

Neondad – Rytmikorjaamo (02/2023); Kulttuurilaboratorio (02/2023); Rovaniemen teatteri (02/2023); Seelari, Oulu (07/2023); Tukikohta, Oulu (12/2023)

Etenkin alkuvuoden minikiertue oli väsystä ja mielen mataluudesta huolimatta jälleen ihastuttavaa toimintaa, sillä tehtiinhän kiertue Harhalan ja Enphinin pehtoorien kera. Yhdessä hyvien ihmisten kanssa tehdessä jää oikeastaan oma keikkailukokemus jo toissijaiseksi asiaksi.

Mielikäinen ja Viitala & Yhtye – Pop-up Klonkka, Oulu (09/2023)

Tuplavuoro Mielikäisen kitaristina ja Viitala & Yhtyeen basistina oli tietysti siinä mielessä unohtumaton, että ylipäätään on jonkinlainen haaste soittaa ensin Mielikäisen haastavahko joka suuntaan pomppiva setti, ja kytkeä sitten heti perään aivo basisti-asentoon Viitalan vähäeleisempään musiikkiin; ja hoidella kaikki tämä vielä edes jotenkin uskottavasti.

Oululaismuusikko Modernius Peruttu – Soppakeidas, Oulu (09/2023)

Soppakeitaan iltahartaus oli jatkoa soolokeikkojen sarjalleni, joista useimmat ovatkin tapahtuneet juuri Soppakeitaalla. Osittain tietoisesti ja osittain hyvin epätietoisesti konseptina on esittää hyvin riisuttuja yleensä pelkällä kitaralla soitettuja versioita maailman kauneimmista sävellyksistä. Yrityksenä on olla mahdollisimman vähän esiintyjän alter ego -roolihahmo, ja pureutua omiin hyvyyksiin ja huonouksiin tilanteissa, joissa on kovin paljaana kuuntelijoiden muassa. Se on kauheaa, mutta löysin tänäkin vuonna siellä itsestäni asioita; suurimmaksi osaksi hieman epämiellyttäviä. Business-nerona esiinnyn toki joka kerta eri pseudonyymillä.

Örö – Pikipop, Oulu (06/2023)

Tänäkin vuonna teimme yhden Örö-keikan, ja tälläkin kertaa huijarisyndrooma rumpusetin takana oli valtava: onhan yhtyeessä kaksi oikeampaakin rumpalia. Konsertti oli muistettava myös siitä syystä, että olin sopivasti keväällä saanut tenniskyynärpäät molempiin päihin, ja mistä olosuhteista johtuen myös molemmat pohkeeni olivat pinteessä. Tuntee itsensä vanhaksi, kun saapuu keikkapaikalle tenniskyynärpäätuet molemmissa käsissä ja kompressiosukat molemmissa jaloissa. Rutiinittoman rumpalin keikka meni onneksi lopulta kuitenkin oikein kivuttomasti.

Viitala & Yhtye – Voimala 1889, Oulu (03/2023); Ilmiö, Turku (07/2023).
Havut – Tukikohta, Oulu (04/2023); Pop-up Klonkka, Oulu (04/2023).

Tällaisiakin keikkoja vuoden varrelle mahtui, mutta niputan ne kirjoittajan oikeudella samaan kategoriaan. Ne ovat nimittäin esimerkkejä siitä, mielen ollessa matalana kaikenlaista lomautusten, muun maailmantilanteen ja minkä lie sekoilun takia, en oikeastaan muista paljoakaan, miltä silloin on tuntunut. Turussa Ilmiö-keikka oli toki siinä mielessä ilahduttava ihmisten yhteyksiä edistävä kokemus, että maankuulu kitaristi–tuottaja ja kaikin puolin hieno mies Tuomen Pekka tuurasi sairastunutta kitaristiamme.

Tekemättömiä konsertteja

Tekemättömät konsertit ansaitsee tänä vuonna oman kategorian ja otsikon. Se johtuu tietysti siitä, että niitä olivat sekä Mielikäisen että Viitala & Yhtyeen keikat surullisenkuuluisilla Epäjohdonmukaisten tanssiaisilla Kuusamossa. Omalta osaltani asiaa tuli käsiteltyä ihan Kalevassa asti. Lyhyesti sanottuna: siellä epätietoisuudessa niiden järjestelyjen lomassa keikka-aikataulujen ja muutenkin koko tapahtuman ollessa yksi muuttuva labyrintti, oli aika helvetin paska maku suussa, kun molemmat keikat lopulta peruuntuivat.

Kuunneltua musiikkia

Ylipäätään voinee sanoa, että tänäkään vuonna ei mitään aivan tajunnan räjäyttävää ilmestynyt soittolistalle; johtuu epäilemättä kognitiivisen lastin määrästä, joka yleisesti aiheuttaa sen, että tulee kuunneltua vähän ja erittäin vähäeleistä musiikkia. Vaikka pääsääntöisesti listan tarkoitus on esitellä vuonna 2023 ilmestyneitä levyjä, täytyy mainita yleisemmin tänäkin vuonna levylautasella viihtyneen vanhempaa musiikkia: Ryuichi Sakamoton pianoteoksia sekä Bill Frisellin harkintaa. Erityisesti Americana-levyn aloittava “Brothers In Arms” on säännöllisesti muistuttanut, mistä musiikissa on kyse. Itselleni aiemmin lähinnä Charlie Hunterin kvintetistä tuttu, ja sielläkin häkellyttänyt, harpisti Grégoire Maret laittaa tälläkin levyllä harput solmuun.

Marina Herlop – Nekkuja

En edes muista mistä tämän vinkin sain, mutta onneksi sain. Tämä lienee lähimpänä tämän vuoden tajunnan räjäytystä kerrassaan omalaatuisella otteellaan. Tällä levyllä on otettu kaikki aseet käyttöön: harmonioita ja stemmoja löytyy up the wazoo, soitinarsenaalissa on kaikkea niin analogisesta kuin digitaalisestakin maailmasta ja äärimmäisessä äänenmuokkauksessa ei ole säästelty. On pieni ihme, että aivoni on kyennyt ottamaan näillä kognitiivisilla lasteilla tämän levyn vastaan, mutta toisaalta hengästyttävästä kuvauksesta huolimatta levyn sovituksissa on myös tilaa. Kaikki tämä on myös niin taidokkaan harmonisesti tehty, ettei homma käy liian raskaaksi. Voi kai myös olla, että äkkiväärähköt sovitukset ja ei aina ihan ilmiselvimmällä tavalla harmoninen sisältö ovat juuri sopivan haastavia aivolleni, sillä kyllä tämä kivasti energisoi. Jos Björkin tuotanto maistuu, kannattaa kokeilla kauhallista tästäkin sopasta.

Ryuichi Sakamoto – 12

Ei varsinaisesti yllätä, että tänä vuonna vihreämmille astraalilaitumille poistuneen Sakamoton viimeinen levykin osuu minimalismillaan, kun aivo ei useimmiten jaksa käsitellä kovin ahdettua musiikkia. Näin vähäeleisellä musiikilla on usein tendenssiä kuulostaa sisällöttömältä ja jonkinlaista new age -valaistumista alleviivaten, mutta Sakamoto osasi sanoa minimalismillaan asioita. Ainakin kuvittelen miehen jo tietäneen lähdön olleen lähellä levyä tehdessä, sen verran hauraalta lopputulos kuulostaa.

Dødheimsgard – Black Medium Current

Pitkään aikaan ei ole juuri muunlaisen kuin vaikkapa Yobin tapaisen tunnelmallisen ja laahaavan raskaan metallin parissa jaksanut teutaroida. Etenkin useimmat bläkkis-sahaukset ja turhat tuplabasarijyystöt aiheuttavat useimmiten lähinnä näppyjä jonkinlaisella tarpeettomalla muodollisuudellaan; ne eivät useinkaan tunnu auttavan niiden ympärille kasattua musiikkia, tai sen viestiä. Oli iloinen yllätys, että aivo jaksoi vastaanottaa näinkin täyttä musiikkia, ja vieläpä tunnelmallista ja taidokkaasti sävellettyä musiikkia, jossa bläkkisosastollekin mennessä sen muodolle on keksitty funktiota.

Tinyhawk & Bizzarro – Nekorok

Tämän levyn äärellä päästään tosiasioihin. Ensimmäiseksi, jaksan todella harvoin kiinnittää huomioita laulujen sanoihin. Toisekseen, olen lähtökohtaisesti kitaristi. Kolmanneksi, olen valtava instrumentaalimusiikin ystävä. Se onkin jollain tavalla eräänlainen kuninkuuslaji, kun otetaan se ihmisaivoille luontaisin kuunneltava eli laulu yhtälöstä pois. Ei passaa duunata mitään paskaa, kun puhuttavaksi jää pelkkä musiikin kieli. Eipä sillä, etteikö levyn muutkin soittajat olisi tikissä, mutta pääosassa on ymmärtääkseni Jenni Kinnusen kitarointi ja sävellykset, ja kylläpä vain ollaan kitarasankaroinnin ytimessä. Ei nimittäin sillä ulkokultaisella tavalla kuin vaikka Van Halenin tapping tai Tom Morellon kill switch whammy -kikat, vaan juuri sillä tavalla kuin em. Van Halen ja Morello ovat (tai toinen jo menneessä aikamuodossa) myös aivan tolkuttoman kovia komppikitaristeja ja pitävät musiikillisen vuon kulkemassa.

Throat – We Must Leave You

Hyvin pitkälti Suomen Virallinen Underground-Yhtye teki tälle vuotta niin tumman ja melankolisen levyn, että tällä mielenlaadulla oli antauduttava. En kovin usein lämpene sellaiselle kylmälle ja teolliselle estetiikalle, mitä tälläkin levyllä edustetaan, mutta tällä kertaa siitä on otettu olennaiset osat ja tuotu jokin kylmyyden ja tummuuden ihmisyysaspekti keskiöön. Sillä tavalla hyvin kuin vaikka Deftones parhaimmillaan sen osaa. Taannoin autoillessa radiosta tuli single “Heaven Hanged”; kotipihaan saapuessa oli pakko jäädä vielä autoon kuuntelemaan kappale loppuun, niin vei tunnelma mennessään.

Topias Tiheäsalo – Skeletons

Jostain täysin sivusta tajuntaani ilmestyi kitaristi Topias Tiheäsalon soololevy, jossa soitetaan ei niitä ilmeisimpiä jazz-klassikoita yksin juuri ihastuttavan ribotmaisen romuisella otteella. Levy on tietysti mielenkiintoinen myös siksi, että oma sooloprojektini operoi samoilla aallonpituuksilla, mutta onpa Tiheäsalo valtavan ekspressiivinen kitaristi. Tämän äänimaailman ja esityksen symbioosissa on jotain valtavan vetovoimaista; sen sijaan että tunnistaa hiotun ja tuotetun valtavirta-popin plug-init, voi tästä kuulla ihmisen.

Orvokki – Kasvotusten

Aivan loppuvuodesta armaan Rotoksemme tapahtumassa Intiön vesitornilla tutustuin Orvokkiin. Keikat vesitornissa olivat lumoavia, mutta niinpä oli siitä parin päivän päästä julkaistava levykin. Olen tunnistavinani tästäkin levystä itseäni nuoremman sukupolven puhuttelevan ilmiön: väitän että se sukupolvi on jätetty yhteiskunnan ja koronoiden myötä omaanikin enemmän katselemaan aika toivottomia, jos ei olemattomia, tulevaisuuden näkymiä. Olen kuulevinani täällä samanlaista dot com -ajan omaehtoisuutta ja anarkiaa, kun nuorempi sukupolvi kirjoitti purkkaväri-iMaceilla perse edellä puuhun Jackassit, MoonTV:t ja Jyrkit historian kirjoihin. Lieneekö jokin sopiva sykli noista ajoista; koen että siitä ajasta on tällä levyllä palattu siihen ytimeen, kun Ninja Tunet, Björkit ja Warpit laittoivat glitchaavat konemusiikkituotannot uusiin puihin.